Suomalaisille teollisuusyrityksille varsinainen opetus ei liity itse konfliktin politiikkaan, vaan siihen, kuinka nopeasti energian, logistiikan ja materiaalivirtojen häiriöt voivat vaikuttaa teolliseen toimintaan. Toimintaympäristössä, jossa luotettavuus, jatkuvuus ja varautuminen ovat tärkeitä, tätä on yhä vaikeampi sivuuttaa.

Viime vuosina valmistavan teollisuuden on täytynyt selviytyä pandemiasta, Euroopassa käytävästä sodasta, energian hintavaihteluista ja jatkuvista geopoliittisista jännitteistä. Jokaisella kriisillä on ollut oma logiikkansa. Yhdessä ne kuitenkin viittaavat samaan johtopäätökseen: pelkkä tehokkuus ei enää riitä.

Kilpailun uusi todellisuus

Vuosikymmenten ajan teollinen kilpailukyky on perustunut pitkälti kustannusten, nopeuden ja tasalaatuisuuden optimointiin. Lean-toimitusketjut, keskitetty hankinta ja tarkasti suunnitellut tuotantomallit ovat tuoneet merkittäviä hyötyjä.

Monet näistä malleista rakennettiin kuitenkin ennakoitavampaa maailmaa varten.

Nyt valmistajat toimivat toisenlaisessa todellisuudessa. Häiriöt eivät ole enää poikkeus. Niihin yritysten on varauduttava ja niiden varalta on suunniteltava etukäteen. Siksi resilienssistä on tulossa itsessään kilpailuetu.

Monille suomalaisille teollisuusyrityksille kilpailukyky liittyy yhä enemmän paitsi tuottavuuteen myös kykyyn ylläpitää vakaita tuotantovirtoja silloin, kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat aiempaa arvaamattomammiksi.

Resilienssiä ei pidä ymmärtää tehokkuuden vastakohtana. Siinä ei ole kyse heikomman suorituskyvyn hyväksymisestä turvallisuuden nimissä. Kyse on toimintamallien rakentamisesta niin, että ne kestävät häiriöitä paremmin, mukautuvat muutoksiin nopeammin ja palautuvat ongelmista tehokkaammin.

Resilienssi alkaa tuotannosta

Siksi resilienssi ei ole enää vain hankinnan tai logistiikan kysymys. Se on myös tuotannon kysymys.

Jos tuotantojärjestelyt ovat liian jäykkiä, jopa lyhytaikaiset häiriöt voivat aiheuttaa laajoja seurauksia. Materiaalien tai komponenttien viivästykset voivat synnyttää pullonkauloja koko toimintaan. Kustannusvaihtelujen hallinta vaikeutuu. Asiakaslupausten pitäminen vaikeutuu. Johdon huomio siirtyy kehittämisestä jatkuvaan ongelmien sammutteluun.

Siksi yhä useammat valmistajat arvioivat uudelleen alueellistamista ja nearshoringia. Tuotannon sijoittaminen lähemmäs avainmarkkinoita voi vähentää altistumista häiriöille, parantaa reagointikykyä ja lisätä hallintaa tilanteissa, joissa logistiikka- ja toimitusolosuhteet vaikeutuvat.

Monille yrityksille haaste on kuitenkin ollut ilmeinen: miten tuotantoa voidaan siirtää lähemmäs kotia menettämättä kilpailukykyä?

Osa vastauksesta on tuotannon joustavuuden lisäämisessä: toimintaa on voitava mukauttaa helpommin ja sen on oltava vähemmän altis logistiikan, energian tai komponenttivirtojen häiriöille.

Joustavuudesta on tulossa välttämättömyys

Yhä useammat valmistajat investoivat tuotantoympäristöihin, joita on helpompi mukauttaa, seurata ja skaalata. Investointeja ei tehdä siksi, että joustavuus olisi trendi sinänsä, vaan siksi, että se vähentää operatiivista riskiä.

Tässä automaatiolla on oma roolinsa – harkitusti ja käytännönläheisesti. Automaatio ei ole itseisarvo, vaan yksi mahdollistaja, joka voi auttaa valmistajia rakentamaan resilientimpiä toimintoja. Suurempi joustavuus, parempi näkyvyys, vahvempi jäljitettävyys ja vakaammat prosessit voivat kaikki vähentää yritysten haavoittuvuutta silloin, kun toimitusketjut joutuvat paineeseen.

Suomalaiselle teollisuudelle kyse on myös päivittäisestä toimintavarmuudesta: kyvystä ylläpitää tuotantoa, sopeutua nopeammin ja turvata jatkuvuus olosuhteiden muuttuessa.

Tämä ei tarkoita, että teknologia olisi vastaus kaikkiin haasteisiin tai että jokaisen valmistajan pitäisi toimia samalla tavalla. Se tarkoittaa kuitenkin, että resilienssi riippuu yhä enemmän siitä, kuinka mukautuva oma toiminta on silloin, kun olosuhteet muuttuvat.

Vahvimmassa asemassa tulevina vuosina eivät todennäköisesti ole ne yritykset, jotka keskittyvät vain tehokkuuteen. Menestyjiä ovat ne, jotka onnistuvat yhdistämään tuottavuuden ja joustavuuden sekä optimoinnin ja varautumisen.

Hormuzinsalmen tilanne ei jää viimeiseksi häiriöksi, joka koettelee globaalia teollisuutta. Olennaista on se, pitävätkö valmistajat tällaisia tapahtumia yhä tilapäisinä poikkeuksina – vai hyväksyvätkö ne, että resilienssin on nyt noustava yhä keskeisemmäksi osaksi teollista strategiaa.